Koulukäymättömyyden tietoisuusviikolla haluan nostaa esiin asian, jota olen joutunut katsomaan läheltä omassa perheessäni.
Koulukäymättömyys nähdään edelleen liian helposti lapsen haluttomuutena tai kodin kyvyttömyytenä saada lapsi kouluun. Katse kääntyy siihen, miksi lapsi ei vain mene ja miksi vanhempi ei saa tilannetta ratkaistua.
Liian harvoin pysähdytään kysymään, onko kouluympäristö tälle lapselle sellainen, jossa on ylipäätään mahdollista oppia, toimia ja voida hyvin.
Kaikki lapset eivät jää pois koulusta siksi, etteivät haluaisi oppia. Joskus lapsi ei enää pysty menemään ympäristöön, joka kuormittaa päivä toisensa jälkeen enemmän kuin hermosto kestää.
Koulu ei ole kaikille samanlainen ympäristö
Suuret koulut, avarat tilat, pitkät käytävät, meluisat ruokalat ja jatkuvasti vaihtuvat tilanteet voivat olla erityisesti aistiherkälle tai autistisia piirteitä omaavalle lapselle valtavan kuormittavia.
Koulupäivään mahtuu ääniä, kirkkaita valoja, ihmisten liikettä, kosketuksia, siirtymiä, sosiaalisia tilanteita ja jatkuvia odotuksia. Pitäisi kuunnella opetusta samalla, kun ympärillä puhutaan, tuolit liikkuvat ja käytävältä kuuluu ääniä. Pitäisi ymmärtää sanalliset ohjeet, löytää oikeaan paikkaan, vaihtaa tehtävästä toiseen ja sopeutua muutoksiin.
Monelle lapselle nämä ovat tavallisia koulupäivän tapahtumia. Toiselle ne voivat muodostaa jatkuvan kuormituksen, josta palautuminen vie koko loppupäivän – tai johon yhden yön lepo ei enää riitä.
Ulkopuolelta näkyy ehkä levottomuutta, vetäytymistä, itkua, raivoa, vatsakipua, väsymystä tai kouluun lähtemisen vaikeutta. Lapsi voi selvitä koulupäivästä näennäisesti hyvin ja purkaa kaiken kuormituksen vasta kotona turvassa.
Silloin koulu ei välttämättä näe ongelmaa, kun koti näkee sen kokonaan.
Pahimmillaan kuormitus kaventaa koko perheen elämää. Kun kaikki voimat kuluvat koulupäivistä selviytymiseen ja niistä palautumiseen, perheellä ei enää riitä voimavaroja ystävien tapaamiseen, harrastuksiin tai muuhun elämään kodin ulkopuolella.
Vähitellen kotiin vetäytyminen voi tuntua ainoalta tavalta selvitä arjesta.
Kun koulupäivä päättyy, selviytymistaistelu jatkuu kotona
Koulukäymättömyys ei kosketa vain kouluaamuja. Kun lapsi joutuu käyttämään kaikki voimansa koulupäivästä selviytymiseen, koko perheen arki voi alkaa rakentua kuormituksen ympärille.
Kotona yritetään rauhoittaa ylivirittynyttä hermostoa, selvitä purkauksista ja auttaa lasta palautumaan seuraavaan päivään. Syöminen, nukkuminen, peseytyminen ja muut tavalliset arjen asiat voivat vaikeutua.
Myös sisarusten tarpeet jäävät helposti taka-alalle, ja vanhemman kaikki voimavarat kuluvat siihen, että lapsi ja perhe selviävät päivästä toiseen.
Seuraavana aamuna sama alkaa uudelleen
Kun lapsi ei lopulta enää pysty lähtemään kouluun, ongelma sysätään helposti kodin ratkaistavaksi. Vanhemmalta kysytään, miten lasta on yritetty motivoida, mitä kotona tehdään poissaolojen aikana ja miksi lapsen annetaan jäädä kotiin.
Samalla voidaan sivuuttaa se, että koti on saattanut yrittää jo pitkään pitää lasta toimintakykyisenä ympäristössä, joka ei vastaa lapsen tarpeita. Vanhempi ei välttämättä pidä lasta poissa koulusta, vaan vanhempi voi olla se viimeinen ihminen, joka yrittää estää lasta romahtamasta kokonaan.
Kun lapsen hätä käännetään vanhemman syyksi
Koulukäymättömän lapsen vanhempi voi joutua tilanteeseen, jossa mikään tapa toimia ei näytä ulkopuolisten silmissä oikealta.
Jos vanhempi yrittää saada lapsen kouluun ja auttaa lasta pääsemään paikalle tapaamisiin, toimintaa voidaan pitää liian kontrolloivana. Jos vanhempi kuuntelee lapsen uupumusta eikä pakota tätä liikkeelle, puhutaan helposti rajojen puutteesta tai liian sallivasta kasvatuksesta.
Ongelman selitystä etsitään kodista silloinkin, kun lapsi ei pääse kouluun edes tukihenkilön avulla tai jaksa uupumukseltaan nousta sängystä. Silloin vanhempi joutuu puolustamaan sekä lastaan että omaa vanhemmuuttaan tilanteessa, jossa kaikki voimat kuluvat jo valmiiksi lapsen kannattelemiseen.
Olen kokenut, miltä tuntuu yrittää epätoivoisesti saada muut ymmärtämään, ettei kyse ole laiskuudesta, huonosta kasvatuksesta tai siitä, että kotona olisi päätetty luopua koulunkäynnistä. Joskus vanhemman tärkeimmäksi tehtäväksi jää varmistaa, että oma lapsi pysyy turvassa, kiinni elämässä ja selviää jälleen seuraavaan päivään.
Tässä vaiheessa vanhempi ei tarvitse lisää syyllisyyttä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskovat tilanteen vakavuuden ja alkavat kantaa vastuuta yhdessä perheen kanssa. Erityisen kipeää on se, jos lapsensa läheisimmin tuntevan vanhemman havaintoja ei uskota.
Vanhempi voi olla lapsen ainoa turvallinen ihminen ja nähdä kotona kaiken sen, minkä lapsi on koulupäivän aikana yrittänyt peittää. Jos lapsi näyttää koulussa rauhalliselta mutta romahtaa kotona, kodin kertomaa ei pitäisi pitää liioitteluna tai todisteena siitä, että ongelma olisi perheessä.
Se voi kertoa siitä, että lapsi on käyttänyt koulussa viimeisetkin voimansa selviytymiseen. Perheen tutkiminen ei saa korvata kouluympäristön tarkastelemista.
On uskallettava kysyä myös, ovatko koulut aidosti aistiesteettömiä ja onko kaikilla lapsilla todellinen mahdollisuus olla niissä ilman jatkuvaa ylikuormittumista. Suuri, avara ja meluisa koulu voi olla yhdelle lapselle toimiva oppimisympäristö ja toiselle paikka, jossa hermosto joutuu päivä toisensa jälkeen taistelemaan selviytymisestä.
Vanhemman tehtävä ei voi olla tehdä mahdottomasta ympäristöstä lapselle mahdollinen yksin.
Aiheeseen liittyvää: Nainen ruuhkavuosissa – kun muiden tarpeet menevät omiesi edelle
Koulukäymättömyys voi olla seuraus, ei varsinainen ongelma
Poissaolojen lisääntyessä huomio kohdistuu usein siihen, kuinka lapsi saadaan mahdollisimman nopeasti takaisin kouluun. Mutta jos koulun kuormittavia tekijöitä ei tunnisteta eikä muuteta, paluu vie lapsen takaisin samaan ympäristöön, jossa toimintakyky alun perin alkoi kadota.
Lapsen fyysinen saaminen koulurakennukseen ei vielä tarkoita, että koulunkäynti olisi lapselle mahdollista.
Koulukäymättömyys voi olla pitkän kehityksen viimeinen näkyvä vaihe. Sitä ennen on voinut olla vuosia jatkunutta kuormitusta, väsymystä, ahdistusta, toiminnanohjauksen vaikeuksia, aistien ylikuormittumista ja kokemusta siitä, ettei pysty samaan kuin muut.
Jos näitä merkkejä ei tunnisteta ajoissa, lapsi alkaa helposti uskoa olevansa laiska, vaikea tai huono. Myös koti voidaan nähdä ongelman aiheuttajana sen sijaan, että perheen havaintoja kuunneltaisiin tärkeänä tietona lapsen toimintakyvystä.
Poissaolomerkintä kertoo, ettei lapsi ole koulussa. Se ei vielä kerro, miksi lapsi ei pysty olemaan siellä.
Kun tyttöjen kuormitusta ei tunnisteta
Tyttöjen neuroepätyypillisyys voi jäädä pitkään huomaamatta, varsinkin jos lapsi käyttää kaikki voimansa pärjäävän näköisenä pysymiseen koulussa. Kun koulunkäynti lopulta pysähtyy, selitystä saatetaan etsiä vain mielenterveyden oireista tai kodista.
Ahdistus ja uupumus ovat todellisia ja ansaitsevat apua, mutta samalla pitäisi selvittää, mikä niitä aiheuttaa ja ylläpitää.
Julkisessa keskustelussa kysytään toisinaan, miksi niin moni tyttö tai nainen hakee tutkimuksiin vasta myöhään. Tarvetta saatetaan vähätellä puhumalla ”muotidiagnooseista”. Tunnistan siinä jotakin erityisen kipeää.
Myöhäinen avun hakeminen ei tarkoita, ettei tarve olisi ollut todellinen jo paljon aikaisemmin. Joskus lapsi oppii peittämään vaikeutensa, koska haluaa niin kovasti kuulua joukkoon. Hän seuraa muita, mukautuu, yrittää enemmän ja säästää kaiken uupumuksensa kotiin. Ulospäin selviytyminen voi jatkua pitkään – kunnes voimat eivät enää riitä.
Olen nähnyt tämän omissa lapsissani ja tunnistan sen myös omasta elämästäni. Piirteiden peittäminen voi auttaa selviämään yksittäisestä koulupäivästä tai sosiaalisesta tilanteesta, mutta sen hinta voi kasvaa vuosi vuodelta.
Kun perheen kuvaamaa kuormitusta vielä vähätellään jopa erikoissairaanhoidossa sanomalla, että ”kaikkihan maskaavat” tai ”kaikissa on vähän autistisia piirteitä”, lapsen kokemusta ei oteta vakavasti. Tutkimuksiin pääsy voi viivästyä vuosilla samalla, kun epätoivo kotona kasvaa.
Lapsen ei pitäisi joutua uupumaan täysin ennen kuin hänen tapaansa kokea koulupäivä halutaan ymmärtää.
Autismiliiton ajatuksia paremmista oppimisympäristöistä
Paperille kirjattu tuki ei aina muuta lapsen arkea
Koulussa voidaan järjestää tapaamisia, laatia suunnitelmia ja kirjata tukitoimia. Perhe voi kulkea koulun, opiskeluhuollon, sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon välillä kertomassa tilanteensa aina uudelleen. Silti kukaan ei välttämättä ota vastuuta kokonaisuudesta.
Koulu odottaa apua terveydenhuollolta. Terveydenhuolto tarkastelee oireita, mutta ei pysty muuttamaan kouluympäristöä. Perheelle voidaan tarjota keskusteluja ja vanhemmuuden tukea, vaikka todellinen tarve olisi konkreettisille muutoksille lapsen koulupäivään.
Tukitoimia voi olla paperilla, mutta jos lapsi palaa edelleen suuriin ryhmiin, meluisiin tiloihin ja liian pitkiin päiviin, arjen todellinen ongelma ei ole muuttunut.
Konkreettinen tuki voisi tarkoittaa pienempää ja rauhallisempaa oppimisympäristöä, lyhyempää koulupäivää, mahdollisuutta opiskella osittain muualla, tuttua turvallista aikuista, ennakoitavia siirtymiä ja erityisesti lapsen yksilöllisesti tarvitsemia palautumishetkiä.
Tuen pitäisi mukauttaa koulunkäyntiä lapselle mahdolliseksi – ei vain auttaa lasta kestämään pidempään mahdotonta ympäristöä.
Perhettä ei saa jättää yksin kantamaan järjestelmän puutteita
Oman perheeni kokemusten kautta olen nähnyt, kuinka kokonaisvaltaisesti koulun aiheuttama kuormitus voi vallata perheen elämän. Olen nähnyt myös sen, kuinka vastuu tilanteesta voidaan palauttaa kotiin silloinkin, kun vanhemmalla ei ole valtaa muuttaa koulun tiloja, ryhmäkokoja, melua tai saatavilla olevia tukimuotoja.
Kun lapsi ei pysty kouluun, koti tarvitsee rinnalleen aikuisia, jotka uskovat perheen kokemusta ja alkavat etsiä todellisia ratkaisuja. Vanhempi ei tarvitse uutta ohjetta olla johdonmukaisempi, jos lapsen hermosto on jo jatkuvasti ylikuormittunut.
Myös yhteiskunnan on kannettava vastuunsa.
Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua menettämään vuosia elämästään odottaessaan, että kuormituksen todellinen syy tunnistetaan. Yhdenkään perheen koko arjen ei pitäisi muuttua selviytymistaisteluksi siksi, ettei lapselle löydy sopivaa tapaa osallistua opetukseen.
Koulukäymättömän lapsen kohdalla ei pitäisi ensimmäiseksi kysyä: Kuinka saamme lapsen takaisin kouluun? Ensin pitäisi kysyä:
Mikä koulussa tekee olemisen tälle lapselle mahdottomaksi – ja mitä meidän aikuisten täytyy muuttaa, jotta oppiminen voisi jälleen olla mahdollista?
Koulukäymättömyys ei aina ole valinta, tottelemattomuutta tai kodin epäonnistumista. Joskus se on lapsen viimeinen keino selviytyä ympäristössä, joka vaatii enemmän kuin lapsen keho ja hermosto pystyvät kantamaan.
Tämä kirjoitus avaa tulevaa Varjokirjastoa. Sinne on tulossa lisää tekstejä elämän vaikeista kokemuksista ja niiden kanssa elämisestä.