Moni nainen ei huomaa pienentävänsä itseään muiden läsnäollessa, koska siitä on tullut olennainen tapa elää. Se ei aina tarkoita sitä, että olisi hiljainen tai vetäytyvä. Joskus se näkyy paljon hienovaraisemmin. Sitä saattaa vähätellä omia onnistumisiaan, jättää mielipiteen sanomatta tai nauraa omille unelmilleen ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin. Ehkä myös pyytää anteeksi asioita, joista ei tarvitsisi pyytää anteeksi, tai miettii jatkuvasti, onko ollut liikaa vai liian vähän. Usein tämä tapahtuu niin vähitellen, ettei siihen enää kiinnitä huomiota.
Sitä oppii tarkkailemaan itseään, mukautumaan ympäristöön ja huolehtimaan siitä, että muiden on hyvä olla. Samalla oma sisäinen ääni alkaa hiljentyä, koska on lopulta tottunut kuuntelemaan kaikkia muita ennen itseään. Itsensä pienentäminen ei yleensä synny heikosta itsetunnosta, vaan se on opittu selviytymiskeino ympäristössä, joka tuntuu jollain tapaa tuomitsevalta. Silloin syntyy tapa tulla hyväksytyksi, välttää ristiriitoja tai suojella itseään tilanteissa, joissa omaa aitoutta ei ole turvallista näyttää.
Mutta jossain vaiheessa moni huomaa väsyvänsä siihen, koska ei enää halua olla vähemmän kuin on. Silloin alkaa kaivata vapautta puhua avoimemmin, näyttää vahvuutensa ilman häpeää ja olla piilottamatta niitä puolia itsestään, jotka tekevät itsestä juuri sen ihmisen, joka on.
Ja ehkä juuri siitä alkaa todellinen muutos. Ymmärryksestä lakata pienentämästä sitä naista, joka on ollut todellisuudessa koko ajan.
Mitä itsensä pienentäminen eli maskaus oikeastaan tarkoittaa?
Maskaus ei aina näy ulospäin. Sitä voi olla sosiaalinen, menestyvä työssään, pitää hyvää huolta perheestään ja näyttää muiden silmissä itsevarmalta. Silti sisällä voi elää jatkuva tarve mukautua, varoa sanomasta liikaa tai piilottaa niitä puolia itsestään, jotka tuntuvat liian voimakkailta, herkiltä tai erilaisilta. Erityisesti hermostollisesti hyvin herkkä ihminen oppii tarkkailemaan ympäristöään jatkuvasti, koska on monesti kokenut olevansa jollain tavalla liikaa muille.
Joskus itsensä pienentäminen näkyy myös siinä, että vähättelee omia onnistumisiaan. Kun joku kehuu, kiirehtii selittämään, ettei se ollut mitään erityistä tai onnistuminen oli vain sattumaa. Joskus taas ei uskalla kertoa unelmistaan ääneen, koska pelkää muiden pitävän niitä liian suurina tai epärealistisina.
Toisinaan maskaaminen on vieläkin hienovaraisempaa. Sitä saattaa tarkkailla jatkuvasti omaa käytöstään ja miettiä, onko ollut liian äänekäs, liian herkkä, liian innostunut tai vienyt liikaa tilaa. Sen sijaan, että kysyisi, tuntuiko tilanne itsestä hyvältä, alkaa pohtia, mitä muut mahtoivat sinusta ajatella.
Vähitellen tästä voi tulla niin tuttu tapa, ettei sitä enää huomaa. Omaa persoonaa aletaan muokata ympäristön odotusten mukaan pala palalta, kunnes on vaikea sanoa, missä kohtaa mukautuminen loppuu ja oma aitous alkaa.
Mutta aitous ei tarkoita sitä, että olisi aina äänekkäin tai näkyvin ihminen huoneessa. Se tarkoittaa sitä, ettei tarvitse jatkuvasti muokata itseään tullakseen hyväksytyksi.
👑 Aiheesta syvemmin: Mitä tapahtuu, kun nainen lopettaa jatkuvan itsensä tarkkailemisen
Miksi opimme tekemään niin?
Harva herää vain yhtenä aamuna ja päättää alkaa peittämään todellista itseään. Useimmiten se tapahtuu vähitellen elämän varrella. Opimme tarkkailemaan ympäristöämme jo lapsesta saakka ja huomaamaan, millaisesta käytöksestä saamme hyväksyntää, kehuja tai turvaa. Ehkä opimme myös olemaan kilttejä, jotta välttäisimme ristiriitoja ja samalla huomasimme, että oma herkkyys ymmärrettiin väärin tai vahva mielipide sai näyttämään hankalalta.
Sitä saattaa myös olla tottunut kantamaan vastuuta muiden tunteista tai huolehtimaan siitä, että ympärillä säilyisi hyvä ilmapiiri. Tällöin opimme piilottamaan niitä puolia itsestämme, jotka ovat joskus herättäneet arvostelua, hämmennystä tai torjutuksi tulemisen pelkoa. Ja vuosien myötä tällaisista tavoista voi tulla niin luonnollisia, ettei niitä enää edes kyseenalaista.
Myös yhteiskunta välittää meille monenlaisia odotuksia. Naisen toivotaan usein olevan samaan aikaan lämmin mutta ei liian tunteellinen, vahva mutta ei liian näkyvä, itsevarma mutta ei liian itsevarma. Näiden ristiriitaisten viestien keskellä moni oppii pienentämään itseään huomaamattaan, jotta mahtuisi mahdollisimman hyvin muiden odotuksiin. Varsinkin herkät ihmiset maskaavat helposti sopiakseen paremmin yhteiskunnan asettamiin sosiaalisiin raameihin ja se on äärimmäisen kuluttavaa pitemmän päälle.
Mutta se, mikä on joskus auttanut selviytymään, ei välttämättä enää palvele tänään. Selviytymiskeino ei ole sama asia kuin todellinen persoona. Sen tunnistaminen ei tarkoita menneisyyden arvostelua, vaan sitä, että voi lempeästi kysyä itseltään: Tarvitsenko tätä toimintatapaa enää?
Ja ehkä juuri siitä alkaa todellinen vapaus. Ei siitä, että syyttää itseään tai ketään muutakaan, vaan siitä, että huomaa voivansa valita toisin. Sinun ei tarvitse enää pienentää itseäsi tullaksesi rakastetuksi, hyväksytyksi tai arvostetuksi. Saat vähitellen opetella olemaan juuri sen kokoinen kuin oikeasti olet.
👑 Aiheeseen liittyvää: Alitajuiset uskomukset – mitä jos kaikki ajatuksesi eivät olekaan omiasi?
Pienentäminen kuluttaa enemmän kuin huomaat
Itsensä pienentäminen ei vie voimia siksi, että olisit vääränlainen. Se kuluttaa, koska joudut jatkuvasti tarkkailemaan itseäsi. Mietit, mitä kannattaa sanoa, kuinka paljon uskaltaa näyttää tunteitaan tai pitäisikö vielä hieman pehmentää omia sanojaan, ettei kukaan loukkaantuisi.
Vähitellen tästä voi tulla lähes huomaamaton tapa elää. Ennen kuin sanot mielipiteesi, ehdit jo pohtia, mitä muut siitä ajattelevat. Ennen kuin innostut jostakin uudesta, mietit, uskallatko näyttää sen. Ennen kuin asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet ehkä syyllisyyttä siitä, että joku toinen saattaa pettyä.
Tällainen jatkuva itsensä tarkkailu kuluttaa hermostoa yllättävän paljon. Mieli pysyy valppaana, aivan kuin se yrittäisi koko ajan ennakoida muiden reaktioita. Samalla yhteys omiin tarpeisiin voi hiljalleen heikentyä, koska huomio on jatkuvasti ulospäin – siinä, mitä muut ajattelevat, tarvitsevat tai odottavat.
Ehkä juuri siksi moni nainen kuvailee olevansa jatkuvasti väsynyt, vaikka elämä ei ulospäin näyttäisikään erityisen kuormittavalta. Kaikkein raskainta ei aina ole se, mitä tekee, vaan se, kuinka paljon energiaa käyttää siihen, ettei vahingossakaan olisi liikaa.
Mutta kuvittele hetki, miltä tuntuisi käyttää tuo sama energia johonkin aivan muuhun. Luovuuteen. Läsnäoloon. Unelmiin. Lepoon. Siihen, että voisi hengittää hieman vapaammin ja olla jatkuvasti miettimättä, onko oikeanlainen.
Sillä todellinen keveys ei synny siitä, että oppii peittämään itsensä yhä taitavammin, vaan siitä, että uskaltaa vähitellen laskea irti tarpeesta tehdä niin.
💖 Aiheeseen liittyvää: Emotionaalinen ylikuormitus – kun kannat enemmän kuin pitäisi
Sinun ei tarvitse himmentää valoasi, jotta muut viihtyisivät
Moni nainen on oppinut myös uskomaan, että hänen on oltava hieman vähemmän kaikkea. Vähän hiljaisempi. Vähän vaatimattomampi. Vähän vähemmän herkkä, innostunut, rohkea tai näkyvä. Ikään kuin oma valo pitäisi säätää sopivan himmeäksi, jotta kenellekään ei tulisi epämukava olo.
Mutta toisen ihmisen mukavuus ei voi olla oman aitouden mittari. Omaa osaamista, unelmia tai olemusta ei tarvitse pienentää, jotta muut tuntisivat olonsa turvalliseksi. Et myöskään ole vastuussa siitä, miltä toisen ihmisen omat epävarmuudet tuntuvat. Jokainen meistä kantaa mukanaan omia kokemuksiaan, eikä niiden vuoksi tarvitse luopua omasta paikastaan maailmassa.
Oma valo ei ole pois keneltäkään. Päinvastoin. Kun yksi ihminen uskaltaa olla aidosti oma itsensä, hän antaa usein huomaamattaan luvan myös muille tehdä samoin. Rohkeus on yllättävän tarttuvaa. Samoin aitous.
Tämä ei tarkoita, että pitäisi olla äänekkäin, itsevarmin tai jatkuvasti esillä. Näkyväksi tuleminen ei ole sama asia kuin huomion hakeminen. Se tarkoittaa sitä, että lakkaa peittelemästä osia itsestään. Sinä saat puhua silloin, kun on sanottavaa. Saat iloita onnistumisistasi ilman, että niitä tarvitsee vähätellä. Saat myös näyttää herkkyytesi ilman häpeää ja kantaa vahvuutesi ilman anteeksipyyntöjä.
Omaa valoa ei tarvitse himmentää, piilottaa herkkyyttään tai tehdä itsestään helpommin käsiteltävää, jotta voisi kuulua joukkoon. Ja ehkä kaikkein ihaninta on se, ettei tarvitse myöskään kasvattaa omaa valoa lainkaan. Se on ollut olemassa alusta asti, sitä tarvitsee vain lakata peittelemästä.
👑 Aiheeseen liittyvää: Sisäinen säteily – miksi se ei synny tekemällä enemmän
Kaikki eivät näe sinua samalla tavalla – eikä heidän tarvitsekaan
Yksi vaikeimmista asioista maskaamisesta luopuessa on hyväksyä, ettei kaikkien tarvitse pitää muutoksestasi. Kun alat puhua avoimemmin, tuoda ajatuksiasi esiin tai näyttää rohkeammin, kuka todella olet, kaikki eivät välttämättä reagoi siihen samalla tavalla.
Se voi tuntua pelottavalta. Mieli saattaa kysyä, olenko muuttunut liikaa tai teinkö jotakin väärin. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan useimmiten ole siitä. Kyse on siitä, että ihmiset näkevät sinut omien kokemustensa, odotustensa ja elämäntilanteensa kautta. Sama ihminen voi olla yhden silmissä inspiroiva, toisen mielestä rohkea ja kolmannen mielestä liian voimakas. Kukaan näistä näkemyksistä ei yksin määrittele sitä, kuka todella olet.
Jos yrittää olla sellainen, että kaikki aina pitäisivät, joutuu muuttamaan itseään jokaisen kohtaamansa ihmisen mukaan. Se on mahdoton tehtävä. Samalla kadottaa helposti yhteyden siihen, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Todellinen vapaus alkaa siitä, ettei oma arvo enää riipu siitä, miten joku toinen sinut näkee. Saa ottaa vastaan palautetta, oppia uutta ja kasvaa ihmisenä, mutta enää ei tarvitse rakentaa identiteettiä muiden mielipiteiden varaan. Sillä sinä tunnet itsesi paremmin kuin kukaan muu.
Ja ehkä juuri silloin tapahtuu jotakin yllättävää. Kun lakkaa yrittämästä olla kaikkea kaikille, alkaa vetämään puoleensa ihmisiä, jotka arvostavat sinua sellaisena kuin todella olet. Ei siksi, että olisit täydellinen, vaan siksi, että olet aito.
Aitous ei karkota oikeita ihmisiä
Moni pelkää, että jos lakkaa pienentämästä itseään odotusten mukaiseksi, ihmiset alkavat etääntyä. Entä jos olenkin liikaa? Entä jos sanon mielipiteeni ja joku loukkaantuu? Entä jos näytän innostukseni, herkkyyteni tai vahvuuteni, eikä minua enää hyväksytä?
Pelko on ymmärrettävä. Jos on pitkään rakentanut ihmissuhteita pienentämisen varaan, ajatus aidompana olemisesta voi tuntua suurelta riskiltä. Mutta todellisuudessa ihmissuhde, joka säilyy vain silloin, kun piilottaa osan itsestään, ei koskaan pääse rakentumaan täysin aidolle pohjalle.
Aitous ei tarkoita sitä, että lakkaa huomioimasta muita tai sanoisi kaiken ajattelematta. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa olla rehellinen myös itselleen. Silloin ei enää esitä pienempää, hiljaisempaa tai vaatimattomampaa kuin oikeasti on vain siksi, että muiden olisi helpompi kohdata sinut.
Usein käykin niin, että kun yksi ihminen uskaltaa näyttää todellisen itsensä, myös muut uskaltavat laskea omia suojamuurejaan. Keskusteluista tulee syvempiä. Yhteys muuttuu aidommaksi. Sinun ei enää tarvitse esittää, eikä toisenkaan tarvitse.
On myös mahdollista, että kaikki ihmissuhteet eivät kulje mukana muutoksessa. Se voi tuntua kipeältä, mutta se ei tarkoita, että aitoutesi olisi ollut virhe. Joskus muutos vain paljastaa, mitkä suhteet ovat rakentuneet molemminpuoliselle kunnioitukselle ja mitkä ovat perustuneet siihen, että itse kannoit enemmän kuin olisi kuulunut.
Lopulta huomaat jotakin hyvin vapauttavaa. Oikeat ihmiset eivät rakasta sinua siksi, että olet osannut tehdä itsestäsi mahdollisimman helpon. He rakastavat sinua siksi, että uskallat olla oma itsesi – epätäydellisenä, herkkyyksinesi, vahvuuksinesi ja valoinesi.
Tästä alkaa elämä, jossa et enää pyydä anteeksi itseäsi
Maskaamisesta luopuminen ei tapahdu yhdessä päivässä. On hetkiä, jolloin huomaat palaavasi vanhoihin tapoihin, tarkkailevasi itseäsi tai miettiväsi jälleen, oletko ollut liikaa. Se ei tarkoita, että olisit epäonnistunut. Se tarkoittaa vain, että opettelet uudenlaista tapaa elää – sellaista, jossa ei enää tarvitse ansaita paikkaansa pienentämällä todellista olemustaan.
Jokainen kerta, kun uskaltaa sanoa mielipiteensä, iloita onnistumisistaan tai näyttää herkkyytensä ilman häpeää, vahvistaa vähitellen luottamusta itseensä. Silloin ei muutu toiseksi ihmiseksi, vaan päinvastoin. Silloin alkaa vähitellen palata siihen ihmiseen, joka on ollut kaiken aikaa kaiken mukautumisen alla.
Ehkä sitä huomaa vieläkin joskus pyytävänsä anteeksi äänekästä nauruaan, suuria unelmiaan tai sitä, että tarvitsee lepoa. Mutta vähitellen anteeksipyynnöt vähenevät. Tilalle tulee jotakin paljon vahvempaa – hiljainen varmuus siitä, että on lupa olla juuri sen kokoinen kuin on.
Sillä maailma ei tarvitse kenestäkään pienempää versiota. Se tarvitsee aitoja ihmisiä. Kaikkine herkkyyksineen, viisauksineen, rohkeuksineen ja valoineen, jotka eivät ole liikaa. Ne ovat osa sitä, mikä tekee meistä ihmisistä ainutlaatuisia.
Ja ehkä juuri silloin sitä huomaa jotakin yllättävää. Kun lakkaa muuttamasta itseään muiden vuoksi, myös ihmissuhteet alkavat muuttua. Osa syvenee, osa saa uuden suunnan ja osa jää luonnollisesti taakse. Kyse ei ole siitä, että olisi muuttunut huonommaksi tai paremmaksi ihmiseksi. Sitä on vain lakannut piilottamasta sitä, kuka todella on.
Ja juuri siitä alkaa seuraava askel omalla matkalla. Kun alkaa voida paremmin ja elää yhä aidommin omana itsenään, myös ympärillä olevat ihmissuhteet alkavat muuttua, koska oma muutoksesi heijastuu luonnollisesti myös tapaan, jolla kohtaat heidät.
Haluatko syventää yhteyttä itseesi? Jokainen askel vie lähemmäs omaa sisäistä säteilyäsi. Jatka Jumalatar-polulla:
💞 Edellinen askel: Kun alat asettamaan rajoja – miksi se tuntuu aluksi pahalta
💞 Seuraava askel on tulossa pian…